Vuoden 1827 Turun palon jälkeen arkkitehti C.L. Engel laati kaupunkiin uuden asemakaavan. Luostarinmäen tiheästi rakennetulle puutaloalueelle uusi asemakaava merkitsi purkutuomiota ja 1900-luvun alusta alkaen kaupunki alkoi lunastaa alueen tontteja. Alueen vanhin rakennuskanta oli jo saanut väistyä Sirkkalankadun tieltä. Samaan aikaan alettiin käydä keskustelua Luostarinmäen arvosta paloa edeltäneen kaupunkikuvan ja elämänmuodon edustajana.  

Keskustelu Luostarinmäen kohtalosta kesti vuosikymmeniä. Puolesta ja vastaan tehtyjen kannanottojen jälkeen vuonna 1937 tehtiin lopulta päätös: kymmenen Luostarinmäen taloa säilytetään ja niihin sisustetaan käsityöammatteja ja eri aikakausien koteja esittelevä ulkomuseo. Luostarinmäen käsityöläismuseo avattiin 29.6.1940, ja vuonna 1956 loputkin alueen vanhasta rakennuskannasta liitettiin museoalueeseen.   

Alueen rakennukset olivat sekä ulkoa että sisältä 1930-luvun asussa. Ajan museoimisajatuksen mukaisesti talot haluttiin palauttaa alkuperäiseen ulkonäköönsä ja vastaamaan rakennusajankohtaansa. Tämä vaati mittavia korjaus- ja entistämistöitä, joissa rakennuksista kuorittiin pois uudenaikaisempia kerroksia ja palautettiin niiden alkuperäisiä muotoja.  

Kultaisen Omenan Kilta

Museoverstaiden suunnittelussa ja kokoamisessa apuna olivat vanhat käsityömestarit, jotka lahjoittivat museolle verstaskokonaisuuksia ja työkaluja.  Verstaat ovat toimivia ja joka kesä niissä työskentelee eri alojen käsityöläisiä. Tärkeä tukijoukko museolle on Kultaisen Omenan Kilta, joka perustettiin yhdyssiteeksi käsityöläisten ja museon välillä. Nimensä se sai matkailualan palkinnon mukaan, joka myönnettiin Luostarinmäen käsityöläismuseolle vuonna 1984. Eri ammatit ovat Killassa laajasti edustettuina ja myös harvinaisemmat ja jo osittain unohtuneetkin käsityötaidot ovat kiltalaisille tuttuja. Kiltalaiset kokoontuvat joka vuosi elokuussa museoon perinteisille Käsityötaidon päiville työskentelemään verstaissaan.